On se kummaa, että jäin kesäksi kotiin osittain lasten tähden enkä kuitenkaan ole mielestäni osannut antaa heille sitä kaikkea läsnäoloa, huolenpitoa ja iloa, mitä olisin halunnut... Olenko yrittänyt liikaa? Vai liian vähän? Vai keskittynyt ihan johonkin muuhun kuin tärkeimpään? No olenhan minä mielestäni onnistunutkin, mutta tuntuu, että jokin on pitänyt hermot pinkeinä ja ajatukset usein synkeinä. Kyllähän minä tiedän mitä olen ajatellut kulloinkin, mutta silti. Kärrylenkeillä ulkona olen rauhallisimmillani. Osaan nauttia kauneudestakin, raikkaasta ilmasta ja muutamista aurinkoisista kesäpäivistä, lämmöstä ja vastaleikatun nurmikon tuoksusta. Sisällä, kotona minua usein alkaa puristaa ja hermostuttaa. Kun pienen huoneiston jokainen nurkka on täynnä tavaraa ja päivästä toiseen ehdin siivota vain samat päivittäiset sotkut, likaiset astiat, pöpenöt pöydältä, mieheni likaiset sukat soffan raosta, pienemmän lelut lattialta, isomman vaatteet lipaston päältä, kaikkien kengät milloin mistäkin... Huoh.... Ja plääh... En todellakaan ole hermoiltani täysipäiväinen kotiäiti! Tämä kesä viimeistään on todistanut sen. Onhan se kivaa, ettei päivät ole sidotut mihinkään aikatauluun, muuta kuin tytön, pojan ja miehen sekä koiran... Nyt vasta olen muistanut monet kesälomat töistä, miten töihin on ollut mukava palata, saada takaisin arjen rytmi. Kotiinkin on ollut rentouttavaa palata kun sieltä on ollut päivän poissa.

Kyllähän muistan viime talven kiireen ja ajanpuutteen kun iltaisin on puurtanut koulutehtävien kanssa. Olen jo vähän suunnitellut, että hoidan koulutehtävät ensi lukuvuonna ihan eri tavalla. En aio syyllistää itseäni, että poika on hoidossa silloinkin kun koulusta on itsenäisen opiskelun päiviä. Aion myöskin käyttää nuo itsenäisen opiskelun päivät niin, että oikeasti teen pakolliset tehtävät ja oikeastansa menen tekemään ne kouluun tai kirjastoon. Kotona on ihan liikaa ajatuksia häiritseviä tekijöitä. Kun kurinalaistan itseni ja aikataulutan itsenäisen opiskelun päiväaikaan niin voin antaa lapsilleni helpommin äidin aikaa ja läsnäoloa. Tiesin jo koulun aloittaessani, että haasteita riittää ja kaksi tärkeintä niistä ovat perhe ja aikataulutus. Olen erittäin hyvä suunnittelemaan, mutta toteutus voi useinkin jäädä puolitiehen, niin kävi ajanhallinnan kanssa ensimmäisenä kouluvuonna.

Kesän aikana olen ajatellut niin paljon asioita, elämää, uraa, perhettä, kotia. Kun päätin lähteä kolmeksi ja puoleksi vuodeksi sairaanhoitajaopintoihin, hautasin samalla mahdollisuuden hankkia uuden kodin. Haaveissa on ollut omakotitalo. Tyttäreni varsinkin on halunnut isompaa huonetta, nyt hänellä on kahdeksan neliön pieni pötkylä huone, jonne hädintuskin mahtuu vaatekaappi, sänky ja koulupöytä. Hän haluaisi ison huoneen, jota saisi sitten sisustaa mitä mielikuvituksellisemmin tavoin. Kaksivuotias energiapläjäys tarvitsisi jo nyt oman huoneen, jossa saisi temmeltää. Hänen leluarsenaalinsa majailee nyt sitten olohuoneessamme. Itse kaipaisin omaa rauhaa, ilman naapuria seinän takana tai isoa luetteloa taloyhtiössä kielletyistä asioista tai tekemisistä. Haaveilen puutarhasta ja leikkimökistä lapsille sekä siitä että koiran saisi päästää pihalle vapaasti temmeltämään. Inhoan niin vietävästi näitä perhanan sääntöjä ja kieltoja!

Lähdin kuitenkin uudelleen koulunpenkille, jättäen vakituisen työpaikkani, paremman tulevaisuuden tähden. Tällä tarkoittaen elämän joka aspektia. Oli viimeiset hetket tehdä jotain uutta oman työelämän suhteen. Haluan tehdä ja kokea työelämässä jotain suurempaa ja kyetä antamaan toisille apua heidän vaikeuksissaan. Eikä se ole hassumpi kannustus alanvaihtoon, että alalla on töitä ja palkka on suurempi kuin entisessäni.