Vihdoinkin pieni hetki aikaa kirjoittaa... Läppärini on jämähtänyt makuuhuoneen nurkassa kyhjöttävälle työpöydälle, enkä illan tullen useinkaan ehdi, saatikka jaksa, kuljettaa itseäni läppärin ääreen kirjoituspuuhiin. Omaa laiskuuttani sitten yksiomaan, ehkä... Edellisestä kymmensormijärjestelmä-hetkestä onkin jo aikaa, tämän blogin kirjoittamisen merkeissä.

Olen ollut kiukkuinen ja iloinen melko tasaisen vaihtelevasti. Tiedän suurinpiirtein mistä oloni kiikastaa. Kun huomaan etten siltikään saa itseäni täysillä tekemään asian eteen jotain, tulen äkäiseksi. Vaikka olen kiukkuinen itselleni, siitä että olen päästänyt itseni tähän tilaan, heijastuu olotila ärtyisyytenä muita kohtaan. Ongelmani ydin on mielestäni se, että olen unohtanut itseni, oman tärkeän minäni. Kun minun pitäisi olla keskellä sitä minuutta, nauttien aitona minänä olemisesta ja nauttien asioista, joita teen juuri niin kuin minä haluaa ja tuntee olonsa aidoksi, huomaankin tehneeni niin paljon asioita muut ihmiset etusijalla. Olen muuttumassa hyvää vauhtia takaisin harmaaksi haihattelijaksi, joka ei enää osaa nauttia olemisestaan hetkessä vaan pohtii vaan tulevaa.

Yhden askeleen olen kyllä nautinnokseni ottanut. Olen saanut itseni jälleen hölkkäpoluille, välillä väkisin tieni sinne raivaten, mutta hikisestä olosta niin suunnattomasti nauttien. Lukeminen on myös yksi intohimoni. Ei kyllä uskoisi sillä kesäloman alun jälkeen olen lukenut vasta yhden kirjan kannesta kanteen, mielenterveyshoitajan elämänkerta. Pääntyhjennysopus se ei todellakaan ollut. Eilen innostuin lainaamaan kirjastosta Taivaslaulun, joka sekään ei todellakaan ole nollaavaa tekstiä, pikemminkin päinvastoin. Taivaslaulun aihe on kuitenkin niin kiehtova että enköhän aika nopeasti sen loppuun saata. Jos seuraava olisi sitten ihanainen rakkausromaani ripauksella jännitystä, oikea ja kunnollinen roskaromaani, joka saa hymyn huulille, kyyneleet silmiin ja aamun sarastamaan ennen kuin maltan sen käsistäni laskea.