sunnuntai, 1. marraskuu 2015

Päihteiden opiskelua

Olen ihan täpinöissäni juuri aloittamastani kurssista! Torstaina fillaroin täyttä häkää sisätauti-kirurgisen hoitotyön tunneilta omasta oppilaitoksestani mäkeä alas sosiaalioppilaitokseen vapaavalintaiselle päihdetyön kurssille. Tokihan meillä sairaanhoitaja-opiskelijoilla kuuluu pakollisiinkin opintoihin päihdehoitotyö, mutta ahmimpas nyt tämänkin kurssin itselleni! Yllätyin, että olin 24 opiskelijan joukosta ainoa alani opiskelija, muut olivat sosionomiksi opiskelevia. Tutkailin mielenkiinnolla muita opiskelijoita, mikä mahtaa olla heidän taustansa? Kuinka monella on omakohtaista kokemusta päihteisiin liittyvistä riippuvuuksista tai moniko on päihderiippuvaisen läheinen. Kuuntelin opettajan luennointia ja tutkailin hänen suhdettaan käsiteltävään aiheeseen. Melkeinpä sanoisin, että jälleen kerran, rivien välistä-jutut ovat kiehtovampia kuin itse tuotettu puhe tai keskustelu. Miten paljon ihminen kertookaan itsestään ja asenteistaan sanattomilla sanoilla. Enhän mä mikään viisas psykologi ole, kunhan vaan kokemuksellisen elämän herkistyttämä rivienvälistä lukija. Se, että on herkkä sanattomalle viestinnälle, on välistä hyvinkin ärsyttävää. Aikanaan kun itseluottamukseni rypi pohjalukemissa, vaikutti tuo sanaton viestintä hyvin negatiivisesti. Eihän itseluottamukseni edelleenkään tähtilukemissa ole, mutta nyt jo ymmärrän asettaa juttuja omiin mittasuhteisiinsa. Sekin, että jonkun käyttäytyminen on mielestäni erikoista tai negatiivista, ei saa minua enää epävarmaksi. Jokaisella omat demoninsa.

Se, mitä kurssilta haen, on lisätietoa ja välineitä työelämään. Käsittelimme ensimmäisillä tunneilla eri päihteitä, riippuvuutta ilmiönä sekä läheisriippuvuutta. Kurssi sisältää paljon mielenkiintoisia kotitehtäviä ja koko kurssin ajan kestävän itsenäisen opiskelun tehtävän. Harmillista, että ehdimme käsitellä läheisriippuvuutta vain muutamalla sanalla, sitten loppui tunneista minuutit. Seuraaviksi tunneiksi on kotitehtävänä selvittää perustiedot eri päihteistä ja niiden käytöstä. Alkoholi on itselleni lähinnä tutuin, huumeisiin perehtyminen tulee nyt sitten uutena. Tokihan niistä nyt jotain haperotietoa on pääkoppaan jumittunut, mutta nyt sitten lisää. Joten tänään sellaista iltapuhdetta. Lisäksi etsin jonkin blogin, jota seuraan seuraavat neljä viikkoa. Aiheena siis siinäkin päihteet. Jotain mielenkiintoisia jo bongailin, mutta vielä etsin jotain hyvin aktiivista bloggailijaa.

sunnuntai, 11. lokakuu 2015

Ruuhkavuosiako?

Edellisestä kirjoituksesta on aikaa... Heti kun loma loppui ja opiskelut jatkuivat, alkoi myös ajan puute. Harmillista! En ole ehtinyt alanon-ryhmään vaikka mieli on sinne haikaillut. Loppui myös suhteellisen hyvin alkanut kunnon kohotus-projekti. Opiskelu lähti käyntiin hyvin rivakasti, ryhmätöitä, tenttejä ja ylipäänsä päivät läpeensä koulun penkillä. Iltapäivät ovat olleet pyhitettyjä pikku vintiölle ja hänen nukahdettuaan olen ollut itsekin niin naatti, että pakollisen lukemisen edessä olen käytännössä nuokkunut. Anoppini sanoi minulle, että nämä on nyt niitä ruuhkavuosia. Jotenkin hirveän negatiivinen sana tuo ruuhkavuosi. Paremmalta kuulostaisi vaikkapa kehittävä aikakausi tai henkisen rikkauden vuodet? Nämä on taas niitä juttuja missä positiivinen asenne kohtaa negatiivisen ajattelutavan. En todellakaan aina jaksa olla positiivinen, mutta silloin kun negatiiviset henget ympäröi ja ahdistaa nurkkaan, muistutan itseäni aina siitä kaikesta paskasta ja kaikesta surusta, mitä olen elämässäni ehtinyt läpikäydä. Se, jos mikään, herättää ajattelemaan ja nousemaan mustista ajatuksista takaisin positiivisen energian lämpimiin fällyihin.

Olen valintanut tehnyt kun lähdin opiskelemaan ja jätin säännöllisen päivätyöni. Opiskelu yhdistettynä pieniin lapsiin ja miehen iltapainotteiseen yrittäjän työhön on erittäin haasteellista. Välillä olen joutunut muistuttamaan itseäni perimmäisistä syistä tähän elämän muutokseen. Kun yksityinen elämä alkoi olla seesteistä ja olin varsin pitkään jo pohtinut itseäni, elämääni ja mitä minä halusin elämältä, totesin olevani vielä jotain vailla. Tarvitsin työelämääni toisenlaista sisältöä, vähän jotain enemmän ja tärkeämpää. Tai oikeastaan paljonkin enemmän ja paljon inspiroivampaa. Alan vaihto ja uuteen ammattiin opiskelu tapahtui ilman työelämän kokeiluja, se ei ollut mahdollista. Ensimmäinen opiskeluvuosi oli mielenkiintoinen, mutta sekoitti pakkaa. En ollut varma, että onko tämä ihan kympillä mun juttu vai ei? Olin kuitenkin yli kolmekymppiseksi saakka suunnitellut ja kuvitellut elämälleni ihan jotain muuta. Nyt pitikin vääntää vipua päässä ihan eri vaihteelle ja se on ollut yllättävän työlästä. Nyt sitten toisen vuoden alussa ymmärsin, että miksi lähdin tälle tielle ja mihin mun opiskelujen eri risteyksissä on mentävä. Mun on vaan kuljettava siihen suuntaan mikä tuntuu hyvältä.

torstai, 6. elokuu 2015

Onnellisuuden taito

"Kaikki aika, minkä nyt omistan, on tämä päivä. Kukaan ei voi estää minua käyttämästä sitä hyvin. Jos teen tästä päivästä hyvän päivän, voi huominen olla vielä parempi."

Edellä oleva teksti on Al anonin Päivä kerrallaan-kirjasta, tämän päivän tekstistä. Olen koittanut noudattaa päivä kerrallaan-viisautta, joskus siinä onnistuen ja joskus en. Itselläni on se paha taipumus, että pähkäilen niin kovasti tulevaa ja sellaisia asioita mitä haluaisin saavuttaa, että unohdan nauttia hetkestä. Olenhan edistynyt tässä asiassa, mutta usein totean itselleni kun turhan ahkerasti pohdin, suunnittelen ja haikailen, että nyt on taas hairahduttu onnellisuuden polulta. Joku viisas on sanonut, että onnellisuus ei ole määränpää vaan tapa elää. Ihminen voi kuvitella, että onnellisuuteen tarvitsee juuri niitä asioita, mitä itsellä ei ole ja mitä kohti yrittää sitten sinnikkäästi räpiköidä. Silloin unohtaa elää sitä jokapäiväistä elämää ja nauttia niistä pienistä ilon hetkistä.

Muistan hetkessä elämisen sekä taidon nauttia ja olla onnellinen, kun katson pienen poikani riemukasta naurua kun hän saa kunnon vauhdit keinussa. Usein mietin, että miksi en voi olla yhtä estoton ilossani kuin pieni lapsi? Osaanhan minä iloita, mutta aikuisen tavoin, en niin aidosti yksinkertaisista asioista. Mutta olen kehittynyt paljon siitä, mitä olin mieheni juovana aikana. Silloin en nähnyt kauneutta ympärilläni, sinistä taivasta ja erikoisia pilvenhattaroita auringon vieressä. Katselin kyllä taivasta, mutta ajatukset raksutti niin kovasti oman elämän kasassa pitämisen kiemuroissa. Tunnistin silloinkin sateen jälkeisen luonnon tuoksun, mutta se ahdisti. Ahdisti ihan siksi, että olisin halunnut nauttia, mutta en kyennyt. Kun kesän ensimmäiset lämpimät ja aurinkoiset päivät tulivat, merkitse se minulle ensisijaisesti sitä, että mieheni haluaa terassille ja ryyppäämään. Monesti tuntui, että kaiken sellaisen, josta olisin halunnut nauttia, eteen tuli näkymätön ja selittämätön muuri, joka esti ilon. Tottahan toki minä istuin auringossa ja pulahdin raikkaaseen järviveteen, silloin tällöin koin riemastuttavia onnen sävähdyksiä. Usein kuitenkin haikailin heti perään jotain lisää, esimerkiksi sitä, että mieheni olisi pitänyt nauttia samoista asioista kanssani. Sitten tipahdin taas tasaiselle harmaalle maalle kun toiveeni jäi toteutumatta. Olen todella onnellinen että tässäkin asiassa olen kehittynyt, elän ja annnan toisenkin elää! Eihän meidän tarvitse olla samanlaisia ja pitää samoista asioista, harrastaa samoja harrastuksia...

sunnuntai, 26. heinäkuu 2015

Lapsien tähden

On se kummaa, että jäin kesäksi kotiin osittain lasten tähden enkä kuitenkaan ole mielestäni osannut antaa heille sitä kaikkea läsnäoloa, huolenpitoa ja iloa, mitä olisin halunnut... Olenko yrittänyt liikaa? Vai liian vähän? Vai keskittynyt ihan johonkin muuhun kuin tärkeimpään? No olenhan minä mielestäni onnistunutkin, mutta tuntuu, että jokin on pitänyt hermot pinkeinä ja ajatukset usein synkeinä. Kyllähän minä tiedän mitä olen ajatellut kulloinkin, mutta silti. Kärrylenkeillä ulkona olen rauhallisimmillani. Osaan nauttia kauneudestakin, raikkaasta ilmasta ja muutamista aurinkoisista kesäpäivistä, lämmöstä ja vastaleikatun nurmikon tuoksusta. Sisällä, kotona minua usein alkaa puristaa ja hermostuttaa. Kun pienen huoneiston jokainen nurkka on täynnä tavaraa ja päivästä toiseen ehdin siivota vain samat päivittäiset sotkut, likaiset astiat, pöpenöt pöydältä, mieheni likaiset sukat soffan raosta, pienemmän lelut lattialta, isomman vaatteet lipaston päältä, kaikkien kengät milloin mistäkin... Huoh.... Ja plääh... En todellakaan ole hermoiltani täysipäiväinen kotiäiti! Tämä kesä viimeistään on todistanut sen. Onhan se kivaa, ettei päivät ole sidotut mihinkään aikatauluun, muuta kuin tytön, pojan ja miehen sekä koiran... Nyt vasta olen muistanut monet kesälomat töistä, miten töihin on ollut mukava palata, saada takaisin arjen rytmi. Kotiinkin on ollut rentouttavaa palata kun sieltä on ollut päivän poissa.

Kyllähän muistan viime talven kiireen ja ajanpuutteen kun iltaisin on puurtanut koulutehtävien kanssa. Olen jo vähän suunnitellut, että hoidan koulutehtävät ensi lukuvuonna ihan eri tavalla. En aio syyllistää itseäni, että poika on hoidossa silloinkin kun koulusta on itsenäisen opiskelun päiviä. Aion myöskin käyttää nuo itsenäisen opiskelun päivät niin, että oikeasti teen pakolliset tehtävät ja oikeastansa menen tekemään ne kouluun tai kirjastoon. Kotona on ihan liikaa ajatuksia häiritseviä tekijöitä. Kun kurinalaistan itseni ja aikataulutan itsenäisen opiskelun päiväaikaan niin voin antaa lapsilleni helpommin äidin aikaa ja läsnäoloa. Tiesin jo koulun aloittaessani, että haasteita riittää ja kaksi tärkeintä niistä ovat perhe ja aikataulutus. Olen erittäin hyvä suunnittelemaan, mutta toteutus voi useinkin jäädä puolitiehen, niin kävi ajanhallinnan kanssa ensimmäisenä kouluvuonna.

Kesän aikana olen ajatellut niin paljon asioita, elämää, uraa, perhettä, kotia. Kun päätin lähteä kolmeksi ja puoleksi vuodeksi sairaanhoitajaopintoihin, hautasin samalla mahdollisuuden hankkia uuden kodin. Haaveissa on ollut omakotitalo. Tyttäreni varsinkin on halunnut isompaa huonetta, nyt hänellä on kahdeksan neliön pieni pötkylä huone, jonne hädintuskin mahtuu vaatekaappi, sänky ja koulupöytä. Hän haluaisi ison huoneen, jota saisi sitten sisustaa mitä mielikuvituksellisemmin tavoin. Kaksivuotias energiapläjäys tarvitsisi jo nyt oman huoneen, jossa saisi temmeltää. Hänen leluarsenaalinsa majailee nyt sitten olohuoneessamme. Itse kaipaisin omaa rauhaa, ilman naapuria seinän takana tai isoa luetteloa taloyhtiössä kielletyistä asioista tai tekemisistä. Haaveilen puutarhasta ja leikkimökistä lapsille sekä siitä että koiran saisi päästää pihalle vapaasti temmeltämään. Inhoan niin vietävästi näitä perhanan sääntöjä ja kieltoja!

Lähdin kuitenkin uudelleen koulunpenkille, jättäen vakituisen työpaikkani, paremman tulevaisuuden tähden. Tällä tarkoittaen elämän joka aspektia. Oli viimeiset hetket tehdä jotain uutta oman työelämän suhteen. Haluan tehdä ja kokea työelämässä jotain suurempaa ja kyetä antamaan toisille apua heidän vaikeuksissaan. Eikä se ole hassumpi kannustus alanvaihtoon, että alalla on töitä ja palkka on suurempi kuin entisessäni.

keskiviikko, 15. heinäkuu 2015

Lomaa lomasta

Mä olen miettinyt, että mulle ei sovi näin pitkä loma.... Vielä puolitoista kuukautta. Luulin, että aivoni lepäävät rankan opiskelu lukuvuoden jälkeen ja kroppani nauttii kärryttelyn ja pyöräilyn suomasta liikunnasta. Oikeasti olen ihan nääntynyt. Tuntuu, etten lataudu missään välissä. Ainoa hengähdysväli on pojan päikkärit ja  sitten ahdistun siitä, että siihen rakoon pitäisi ujuttaa niin paljon tehtävää. Lopuksi kaikki jää ja istun lapaantuneena tabletin tai television ääressä ja hätäännyn kun totean, että kohta se vintiö herää! Sitten juoksen taas seuraavan tunnin duracell-pupumaisen nassikan perässä ennen kuin saan jotenkuten rattaat lastattua ja lykättyä ne helpottuneena ovesta pihalle. Lempeän tuulen viilentäessä omia tulenpunaisia ajatuksiani myös duracell-pupusta kuoriutuu vaaleansininen unelma.

Kun olen stressaantunut, kaikki ahdistuneet ajatukset paisuu ja paisuu. Jos vielä päälle olen väsynyt, mikä on aika yleistä, tapahtuu sisäinen vedenpaisumus. En ymmärrä itseäni. Tuntuu ihan siltä, että en hallitse omaa elämääni ja kädeni ovat sidotut. Yritän selviytyä jotenkin päivittäisestä elämästä ja sen pakollisista tehtävistä, en juurikaan jaksa muuta. Mihin on hävinnyt positiivinen minä? Nyt vaan tuntuu, että kaikki ympärillä vaatii loputtomasti jotain ja päivän päätteeksi olen vain pieni kuiviin imetty rusina.

Olen koittanut ymmärtää, että mitä tästä pitäisi oppia. Miten helpotan elämääni? Olenko lannistunut henkisen kyvyttömyyteni vuoksi vai onko tämä jokin kiirastuli?