Mä olen miettinyt, että mulle ei sovi näin pitkä loma.... Vielä puolitoista kuukautta. Luulin, että aivoni lepäävät rankan opiskelu lukuvuoden jälkeen ja kroppani nauttii kärryttelyn ja pyöräilyn suomasta liikunnasta. Oikeasti olen ihan nääntynyt. Tuntuu, etten lataudu missään välissä. Ainoa hengähdysväli on pojan päikkärit ja  sitten ahdistun siitä, että siihen rakoon pitäisi ujuttaa niin paljon tehtävää. Lopuksi kaikki jää ja istun lapaantuneena tabletin tai television ääressä ja hätäännyn kun totean, että kohta se vintiö herää! Sitten juoksen taas seuraavan tunnin duracell-pupumaisen nassikan perässä ennen kuin saan jotenkuten rattaat lastattua ja lykättyä ne helpottuneena ovesta pihalle. Lempeän tuulen viilentäessä omia tulenpunaisia ajatuksiani myös duracell-pupusta kuoriutuu vaaleansininen unelma.

Kun olen stressaantunut, kaikki ahdistuneet ajatukset paisuu ja paisuu. Jos vielä päälle olen väsynyt, mikä on aika yleistä, tapahtuu sisäinen vedenpaisumus. En ymmärrä itseäni. Tuntuu ihan siltä, että en hallitse omaa elämääni ja kädeni ovat sidotut. Yritän selviytyä jotenkin päivittäisestä elämästä ja sen pakollisista tehtävistä, en juurikaan jaksa muuta. Mihin on hävinnyt positiivinen minä? Nyt vaan tuntuu, että kaikki ympärillä vaatii loputtomasti jotain ja päivän päätteeksi olen vain pieni kuiviin imetty rusina.

Olen koittanut ymmärtää, että mitä tästä pitäisi oppia. Miten helpotan elämääni? Olenko lannistunut henkisen kyvyttömyyteni vuoksi vai onko tämä jokin kiirastuli?